Omaehtoisesti muutokseen

Suuri kysymys vai mitä? On se minusta. Ja sitähän voi pohtia kukin tahollansa, ja itselle saattaa suukapula olla joskus paikallaan, kun sanon mitä ajattelen. Mutta hyvin useasti en kadu.
Monesti ihmisten kanssa keskusteluissa tulee esille sellaista, että hys hys, pitää olla hiljaa, ettei joku kuule. Siis kuka kuulee, ja miksi ei saa kuulla? Ja ettei vaan kukaan näe, ja miksi ei saa nähdä? En ymmärrä oikein.
Missä muutokset tapahtuvat. Ne tapahtuvat ihmisten mielissä ja ajatuksissa aina ensin. Kyllä, tämä on ihmeellistä. Ja eräs asia joka minua pännii monesti, että jos tulee mm. tuollainen valtatyhjiö-tilanne, niin se joka ensiksi on ajatellut jotakin, se usein jää elämään. Vaikka se olisi siis huonoin vaihtoehto mitä kuvitella ja ajatella saattaa. Mutta valta on otettu näin yksikertaisin menetelmin.
Missä piilee vaara jos sanoo jotakin mitä ajattelee. Ei missään piile vaaraa mihinkään suuntaan, vaan asiat muuttuvat jotenkin. Ja jos kerran on jotakin aiottu sanoa niin kyllähän se pitää sanoa, eihän se muutos muuten tule, jos sen pitää siis tulla.
Suu supussa asiat eivät etene. Monet blogi- tai foorumi- ynnä yleisönosastokirjoitukset varsinkin nimettömänä eivät johda mihinkään oikeastaan, joskus kyllä, mutta harvoin. Niinpä on rohkeasti vaan ilmaistava itsensä, eikö totta. Mutta kauniisti.
Valtatyhjiössä on vaara että jokin tai joku alkaa suppeuttakaan elämää kaikilta osin, ja siinä voi olla kysymys vain omista henkilökohtaisten etujen ajamisesta. Niin usein on. Siksipä on hyvin mukavaa kun ihmiset puhuvat , antavat toistenkin puhua, kirjoittavat ja antavat toistenkin kirjoittaa. Soittelu kännykällä voi olla myös hyvä asia. Minullekin saa kyllä soitellakin. Ajatuksia pitää vaihtaa jos on syytä siihen.